Sähkökitarat

Sähkökitaran selkein ero akustiseen kitaraan on siinä oleva magneettinen mikrofoni, jolla kitaran ääni johdetaan vahvistettavaksi. Sähkökitaroista puuttuu yleensä kaikukoppa, runko on (muodoltaan moninaista) kokopuuta – näin helpotetaan mikrofonin kierto-ongelmia, jotka vaivasivat alkuaikojen malleja. Kaulan sisällä on säädettävä tukirauta. Lisäksi sähkökitaran tallalla voi säätää kielten korkeutta otelaudasta sekä kielten soivaa pituutta eli mensuuria.

Kaksi tärkeintä sähkökitaramallia ovat Fender Stratocaster ja Gibson Les Paul, joiden ominaisuuksia lähes kaikki tämän päivän sähkökitarat muunnellen noudattavat. Fenderin mallit juontavat juurensa kantrimusiikkiin ja myös hawajilaiskitaroihin, Gibson periytyy orkesterikitarasta. Edellinen on USA:n länsirannikon, jälkimmäinen itärannikon perinnettä.
Kitaran hankintaohjeita on täällä.

Fender Stratocaster
Leo Fender esitteli 1948 ensimmäisen kaikupohjattoman kitaran Fender Broadcasterin, myöhemmin malli sai nimen Telecaster. Ensimmäinen Fender Stratocaster, jota voidaan pitää koko rock n’ rollin symbolina, esiteltiin 1954. Fenderin tavoitteena oli suunnitella sarjavalmistukseen sopiva ja edullinen soitin. Stratocasterin innovaatioita ovat mm. seuraavat rakenteet:
  • Ei kaikukoppaa, ohut runkolankku, aikanaan futuristinen muotoilu, joka oli suunniteltu miellyttäväksi soittajalle.
  • Kaulan kiinnitys ruuviliitoksella.
  • Kolme yksikelaista mikrofonia, joita kutakin voi käyttää erikseen.
  • (Hyvä) vibrakampi.
  • Kirkas, selkeä ääni, joka on tarvittaessa raaka ja voimakas – kuuntele Jimi Hendrixiä, Eric Claptonia 70-luvulta eteenpäin, Mark Knopfleria ja Hank Marvinia (The Shadows).


Gibson Les Paul
Les Paul suunnitteli nimeään kantavan kitaran Gibsonin tehtaille 1952. Les Paul Custom esiteltiin 1954 ja Les Paul Standard 1958. Kitara poikkeaa rakenteeltaan (ja luonteeltaan) Fenderin Strarocasterista niin, että monilla kitaristeilla on yksi kumpaakin mallia tilanteen mukaan käytettäväksi.
  • Rungon pohjaosa massiivista mahonkia ja kansi vaahteraa. Soittimen muoto noudattelee perinteistä orkesterikitaran kitaran mallia.
  • Kaulan kiinnitys liimaliitoksella.
  • Stratoa lyhyempi mensuuri, toisin sanoen kielen soiva pituus ja näin myös nauhojen välimatka on lyhyempi.
  • Aluksi kaksi yksikelaista mikrofonia, myöhemmin mikrofonit olivat kaksikelaisia ”humbuckereita”.
  • Lämmin ja täyteläinen ääni, sointuisa särö ja herkkä sustain – kuuntele Eric Claptonin soittoa John Mayallin Bluesbreakers-yhtyeessä (60-luvulla), Jeff Beckiä sekä Guns n’ Roses -yhtyettä.



Muita tärkeitä suunnannäyttäjiä 50–60 -luvuilla olivat mm. Gretsch, Guild ja Rickenbacker.

Tämän päivän kitaravalikoima on hyvin laaja ja yleistaso ilahduttavan korkea. Saatavilla on pienten kitara-verstaiden käsintehtyjä (ja yleensä hyvälaatuisia) kitaroita, myös tehdaskitaroita voi muunnella eli kustomoida.

Tarjolla on monenlaisia rakenneratkaisuja ja mikrofoni-valikoimaan kuuluu niin perinteisiä passiivielektroniikalla kuin aktiivisella etuvahvistimella toteutettuja soittimia (jotka tarvitsevat toimiakseen paristovirtaa). Kitara, jossa on aktiivinen etuvahvistin, tuottaa usein voimakkaamman signaalin. Tahattoman säröytymisen välttämiseksi kytketään tällainen kitara vahvistimen epäherkempään sisäänmenoon. Eri valmistajien merkintä-tavat (esimerkiksi High input, Low input) eivät välttämättä tarkoita samoja asioita, eivätkä näin kerro, kumpaan liittimeen johto kannattaa laittaa, joten täytyy vain kokeilla kumpi toimii paremmin. Active- ja Passive-merkinnät vahvistimen paneelissa kertovat liitännöistä selkeämmin.

Kitarassa voi olla erilaisia yhdistelmiä kaksi- ja yksikelaisia mikrofoneja sekä katkaisijoita kaksikelaisen mikrofonin puolittamista tai mikrofonien vaiheistuksen muuttamista varten.

Rankka hevikitarointi vaatii myös vibrakammen mekaniikalta paljon – vireen on säilyttävä kaikissa käänteissä. Kitaran yläsatulan yhteydessä tarvitaan silloin lukot, jotka estävät kieliä luisumasta viritystapeista ja pitävät soittimen vireessä. Tallassa taas on viulun tapaan pikavirittimet, joilla viritys varsinaisesti tehdään. Molemmat ovat näppäriä keksintöjä, jotka tosin hankaloittavat kielten vaihtoa ja säätöä huomattavasti.

Kitaran kielet
Hiotut kielet
Hiotut kielet (flatwound) ovat sileäpintaisia ja otekädelle mukavia, asemanvaihdot sujuvat äänettömästi. Äänenväri on kuitenkin tumma ja äänten alukkeet rockmusiikille liian pehmeitä. Hiottuja kieliä käytetään jonkin verran jazzmusiikissa.

Hiomattomat kielet
Hiomattomat kielet (roundwound) ovat käytetyimpiä. Niissä kielten 4–6 (d,a,e) päälle on punottu ohut pyöreä lanka, joka voi olla nikkeliä tai terästä (stainless steel). Edellinen soi kauniimmin eikä kuluta nauhoja, jälkimmäinen soi kauemmin, on kestävämpi, mutta kuluttaa nauhoja.

Kielten paksuus
Ohuet kielet [1-kielen (ylä-e) paksuus 0,008-0,009 tuumaa] ovat kevyempiä taivutella ja soittaa, mutta ne menettävät vireen helposti, katkeilevat, ja niiden ääni on heikko ja soinniltaan lyhyt. Suositeltava normaalikielen paksuus on ”kympin setissä”, jossa e on 0,010”. Merkintä kertoo vain ylimmän kielen paksuuden, setistä riippuen matalat kielet voivat olla tavallista paksumpia, jolloin kitaran sointi tukevoituu. Osto-ohjeita on täällä.